tämä on taas niitä päiviä jotka voisi pyyhkiä pois, mieluummin vaikka jos olisi nukkunut koko päivän, mitä tahansa, kunhan ei olisi näin huono olla, ja väsyttäisi, mutta pelkäisi mennä nukkumaan, koska tietää näkevänsä taas epämääräisen pelottavia unia.

en tiedä onko se vain kuvitelmaa vaiko ihan todellista totta, mutta taas tämän päivän jälkeen.. olen entistä epävarmempi perheeni seurassa. 'salaista' katseiden vaihtoa, niin että minä sen varmasti näen. kommentti siellä, toinen täällä. piilovittuilua. syö pulla. en syö. syötpäs. en syö, mä en syö pullaa. huokaus, ja silmien muljautus. kuin olisin pahainen kiukutteleva kakara.
ehkä olenkin.
päivä perheen seurassa ja olen hermoraunio. en tahdo jaksaa heitä.. itsekästä, typerää. miksi tunnen minuun kohdistuvan vihaa? miksi pelkään isosiskoni vihaavan minua? miksi tunnen hänestä huokuvan jopa kateutta? onko hänen ajatusmaailmansa liian lähellä omaani, koska hänelläkin on (ainakin ollut, luultavasti edelleen yhä) syömishäiriö?
onko tämä kaikki vain minun hullun pääni kuvitelmaa?
en tunne oloani mukavaksi perheeni seurassa. vähiten perheeni. en oikein kenenkään tällä hetkellä. silti kaipaan seuraa enemmän kuin ikinä. sillä minua pelottaa olla yksin. pelkään, että jos taas kun olen yksin, alkaa nuo itsetuhoajatukset valtaamaan minua, ei, sitä minä en halua.
ympäri mennään yhteen tullaan. vaikka kuinka usein luulen päässeeni 'niskan päälle', että minä määrään myt, eikä syömiseni minua, silti huomaan palanneeni aina siihen pisteeseen, jossa kaiken määrittää ruoka, syöminen ja syömättömyys. sitä elämäni on, siinä minun elämäni pyörii. ja minä vihaan sitä. tyhjää, pientä ja onttoa elämääni.

tämä olo ei ole aina. tämä olo on silloin kun se pääsee menemään tähän pisteeseen, että mikään ruoka ei pysy sisällä, ja kurkkua ja vatsaa korventaa niin että olisin valmis repimään ne paljain käsin ihoni alta pois jotta kipu loppuisi. tämä on epätoivo, joka tulee, kun ajatukseni valtaa tunne että tässä minä olen enkä muualle pääse, minä en pääse tästä eroon.
ja haluan sitä enemmän kuin koskaan.

kesätauko terapiasta ei ole tehnyt hyvää, ei todellakaan.

minä nauran paljon. minä olen iloinen ihminen, oikeasti. (vakuuttelua itsellenikin)
minulla on rakkaita ystäviä joihin voin luottaa kun uskallan ja jotka tukevat minua, ja yrittävät auttaa.
silti minulla on näitä tuntemuksia että jos mieleni ei olisi edes tällä tasapainon-etsimis-puolella, vetäisin itseni kiikkuun. olen kiitollinen siitä, että olen löytänyt oikean elämänhaluni viime kuukausien aikana. joskus sekin tuntuu silti hieman kaukaiselta. en usko, että mitään kykenisin itselleni enää tekemään vaikka joskus toivoisinkin kykeneväni.. ei, en ole enää se ihminen joka toivoi tielleen juoksevan hirven tai se, joka veti pari laattaa pameja halutessaan nukkua.
mutta mikä minä olen?
joskus, liian usein, on olotila kellumisesta ja muovikuplista.
minä en ole tässä.
enkä tuolla.
en ole oikein missään.

hei, onpa siitä aikaa. ja niin kovasti tapahtunut.

minä käyn psykoterapiassa, olen lopettanut kaikkien mielialalääkkeitten käytön, masennus on kontrollissa ja koko syömistouhuni on muuttunut sen verran että tällä hetkellä papereissani lukee anoreksia. tammikuussa, viimeisimmässä entryssäni (!) mainitsemastani erityisestä henkilöstä kasvoi lyhytaikaisen parisuhteilun jälkeen korvaamaton ystävä.

minä olen fyysisesti aikamoisen paskana. luojan kiitos pääsen lääkäritutkimuksiin jossa katsotaan kuinka ovat mitkäkin arvot kohdallaan. aneeminen olen jatkuvasti, pitäisi varmaan syödä rautakanki. onkohan siinä kaloreita? kroppa ei tunnu kestävän oikein mitään ponnisteluja, jo puolentoista tunnin joogaaminen tuntuu vaikealta, vaikka siitä niin nautinkin.en jaksa enää nostaa sellaisia asioita, joita olen ehkä muutama kuukausi sitten jaksanut nostaa. olen jatkuvasti mustelmilla ja silmänaluseni mustuus vetää vertoja ..jo vaikka mille.

äidille kerroin, terapeutin kannustamana. "äiti, mulla on syömishäiriö." hiljaisuus. "mitä se meinaa" "että mä en osaa syödä. mä en syö ja jos syön mä todennäköisesti oksennan sen." "jaaha.. kyl mä oon arvannu että jotain on kun kuihdut vaan". "niin. älä mee kertoilemaan tätä, mä haluan että mä kerron itse jos kerron".
ja kuitenkin nyt koko perheeni tietää jo. se kyttäys, kyselyt, katseet, painostus!

mä olen laihtunut 30% lähtöpainostani. jopa terapeutti kauhisteli sitä kilomäärää. ja se on ihanaa (karmea sanoa, mutta ihanaa se on) kun joku ammattilainen osoittaa huolta. kun kartoitimme sitä, kuinka paljon ruoka on elämässäni ja ajatuksissani, olin ihan hämilläni. onko sitä jotain muutakin? eikö se ole ihan okei että mä aikataulutan elämääni sen mukaan että tuolla mä voin olla syömättä ja tuolla mä voin syödä puolikkaan piparin. eikö se ole ihan okei että musta päivän ravinnoksi riittää neljä litraa teetä ja desi mehukeittoa ja musta se on ihan normaalia? eikö se oo ihan okei että mulle tulee ananaspurkillisen syömisestä itkettävän huono omatunto ja käyn oksentamassa ne pois kehostani? ja kun täytin ruokapäiväkirjaa terapeutille, se sanoi että tästä tulee ihan hirveän vähän kaloreita eikä mikään ihme että sulla on jatkuvasti huono olo ja ei tällä pärjää, ihme että oot pystyssä, mä kuulin vain sanat "hirveän vähän kaloreita" ja hymyilin. ja musta mä olin sillä viikolla syönyt ihan hirveästi ja usein.

ja siltikään vieläkään mä en mielestäni ole hyvä.
en riittävän pieni, en riittävä, en hyvä.

onpa taas aikaa kulunut viime merkinnästä.. hmm. pitäisi jaksaa ja muistaa blogata useammin.

lopetin tuossa muutamisen viikkoa, ehkä enemmänkin aikaa sitten, omatoimisesti paniikkihäiriölääkitykseni. nyt se on palannut, ahdistus ja paniikkikohtaukset. olen joutunut ottamaan noita kohtauksiin määrättyjä lääkkeitä, beetasalpaajaa ja rauhoittavaa, nyt muutamia kertoja. pitänee aloittaa tuo estolääkityskin uudelleen, vaikken haluaisi.. hiukan niitä on vielä jäljellä. ja pitäisi reseptikin uusia. en jaksaisi. minua ahdistaa mennä tuonne paikalliseen terveyskeskukseen, siellä on seinilläkin korvat.

olen tullut tulokseen että aion hakea apua. ainakin tähän ahdistukseen ja masennukseen, muutakin kuin lääkkeellistä apua, tahdon, oikeasti tahdon, terapiaan. ehkä saattaisin puhuttua syömisongelmistakin, oikeastaan toivon että saisinkin puhuttua.. niin. se on vain niin vaikeaa. toisaalta päässä huutaa ei, ei, ei, ei tätä saa viedä minulta, kaikki on hyvin, kaikki on kontrollissa, mutta toisaalta.. tiedän että niin ei ole. ja sama ongelma tässäkin.. mistä minä lähden psykiatrista apua hakemaan? ei minulla varat riitä yksityiselle puolelle, ja paikallinen terveyskeskus ei houkuttele.

meni jo melkein kaksi viikkoa melkein normaalisyömisellä. en oksentanut kertaakaan, ja söinkin melkein joka päivä, joskus jopa lämmintäkin ruokaa. nyt taas on muutama päivä mennyt huonolla omallatunnolla syömisistä. äskenkin söin, ruisleipää ja teetä, ja tuli ihan uskomattoman huono olo ja oksentaa se piti. joskus minä pidin oksentamisen tuomasta tunteesta, mutta nyt minua lähinnä kammottaa. vihaan tätä olotilaa, vihaan. ja varsinkin viime aikoina on korostunut tuntemus, jota en ennen ole tuntenut. ennen pidin oksentamista itseni kontrolloimisena, nykyään tunnen sen vain epäonnistumisena, nyt on syömättömyys itsekontrollia.

mutta mutta.. on sattunut jotain hyvin ihanaa, joka on tuonut myös potkun siihen, että olen päättänyt hakea apua. olen tavannut ihmisen, josta välitän, ja joka välittää minusta. joka pitää minusta, ja pitää vartalostani. silittelee minua, ja pitää hyvänä. ja minusta tuntuu, että minä riitän. en ole ikinä tuntenut mitään tällaista.. en häpeä itseäni hänen seurassaan, en häpeä alastomuuttani, en häpeä vartaloani, hänellä on minuun parantava vaikutus. hänen seurassaan en tunne tarvetta käyttäytyä itsetuhoisesti. se on omituista ja ..pelottavaakin. en ole puhunut hänelle oikein mitään näistä pääni dilemmoista, mutta kaipa tuokin ajankohtaiseksi tulee.. oikeastaan tahtoisin pitää hänet poissa niistä, pelkään että se menee siihen että minä vain kaunistelen asioita ja vakuuttelen kaiken olevan hyvin, mutta kuitenkin piilossa harjoitan kaikkea sitä paskaa. toisaalta uskon, että hän saattaisi olla suureksi avuksi. mutta jaksaako hän? pelästytänkö hänet jos kerron että olen todellinen mental case? pitääkö minun pilata se mitä välillämme on tällaisella? onko minulla oikeutta vaatia häntä ymmärtämään? ja suurimpana.. miksi? onko minulla oikeutta tuntea näin? onko minulla oikeutta olla näin lähellä suurta iloa, ehkä jopa onnea?

eilen illalla lahjojen jaon jälkeen äkkiä kotiin ja oksentamaan
tänään päivällä äkkiä ruuan jälkeen kotiin ja oksentamaan
kauhea riita äidin kanssa puhelimessa, vihaani ja suruuni ahmin kaikki leipäni ja jugurttini ja mitä kaapeista löysin ja joululahjasuklaata päälle ja oksensin
huomenna tiedän että oksenteluksi menee taas

tahdon takaisin syömättömyyteni. kun antaa repsahtaa syömisen puolelle, siitä on vaikea palautua. kurkku on niin kovin kipeä ja olo kuin porsaalla. pitää oikeasti ottaa niskasta kiinni ja lopettaa tuo ahdistava syöminen.

miksi helvetissä ne kaikki kyttäävät mitä suuhuni laitan ja käskevät syömään lisää? ei sillä mitään voita! ei sillä syömishäiriö vähene! antaisivat olla, saavat aikaan vain ahdistuneemman olon. ja mitä varten he siitä puhuvat "hienovaraisesti" vihjaillen, mitäpä muutakaan varten kuin sitä että en ole sitä itse myöntänyt enkä kertonut. en, viimeinen tekoni olisi se.

minun pääni on niin sekaisin

en ole laihtunut kolmeen viikkoon kiloakaan. suoraan sanoen vituttaa. mutta hyvä mieli siitä etten myöskään ole lihonut.

ja Lz, motivoitunut parantumaan? toisina hetkinä ehkä, minulla on hetkiä joina toivon että olisin terve eikä minun olisi näin julmetun huono olla. mutta sitten on ne toiset hetket, hetket joina voisin kuristaa ihmiset jotka uhkaisivatkin viedä tämän pois, minun elämäni.

äitini tietää ettei kaikki ole kohdallaan. nyt hän on jo alkanut puhumaan ystävilleni ja jopa ystävieni vanhemmille asiasta. hermostuin pahasti kun sain kuulla asiasta, häneltä itseltään, ei sentään odottanut että kuulisin muuta kautta asiasta. hermostuin ja sanoin hänelle että usko jo, minulla on kaikki hyvin, ja sitä paitsi, jos minulla jokin mättäisi, hoitaisin sen itse, sillä ikäni mukaan minut lasketaan aikuiseksi; antaisi siis minun hoitaa itse asiani.

ja kohta on joulu, joka pitäisi viettää vanhempien luona, ja syödä, oikeasti syödä, vaikka mitä ja vaikka kuinka. pelottaa sekin.

kuitenkin sisällä huutaa pikku tyttö äitiä apuun, äiti, auta, minulla on huono olla.